Ihana sattuma

Ajelin keväällä Raumalta Porin kautta Harjavallan Hiittenharjulle arkeologisille kaivauksille. Lyhyempi reitti olisi kulkenut  Euran kautta, mutta minulla oli ollut Poriin asiaa, joten satuin ajamaan Torttilan kyltin ohitse. Kaivauspäivän jälkeen hain sukupuut esille ja löysin sieltä harjavaltalaisen Keisarin suvun, Torttilan kylästä. Valpuri Keisarin syntymävuosi näytti mielenkiintoiselta pelkästään siitä syystä, että se sattui olemaan 300 vuotta ennen minua. 

Valpuri on minulle 10. polven esi-äiti suoraan ylenevässä polvessa. 

Mielikuvitukseni lähti laukalle ja tutkimaan ratsutilan tyttären vaiheita. Halusin tehdä Valpurin muotokuvan ja siihen piti saada ehdottomasti savea Keisarin pellosta. Ei ollut suurikaan työ selvittää, että Keisarin ratsutila on yhä saman suvun omistuksessa. Talon nykyinen isäntä sattuu olemaan samanniminen kuin Valpurin isä 1600-luvulla! 

Viljan puimisen jälkeen sain hakea ämpärillisen peltosavea, joka on ehdottoman tärkeää materiaalia Valpurin muotokuvaan. Samalla pellolla, aivan kotitilan tuntumassa, on Valpuri monet monet kerrat kulkenut.  Sain Valpurin ilon ja surun kostuttamaa savea!

Olen itsekin asunut lapsuuteni merkittävimmät leikkivuodet ja ensimmäiset kouluvuodet Harjavallassa, joen pohjoisrannalla Satalinnassa. Koulumatkallani Pirkkalan kansakouluun, jos olisin ymmärtänyt vilkaista joen yli, olisin nähnyt esi-äiti Valpurin, kotitilan.

Hiittenharjun kivikautisen asuinpaikan arkeologisten kaivausten jälkeen jo tutkittu hiekka-aines  oli menossa takaisin kuoppaan ja minä uskalsin ottaa mukaani pienen määrän hiekkaa. Myös lapsuuteni Satalinnasta kaivoin mukaani pienen määrän maa-ainesta. Joenrannasta löysin simpukankuoren, jonka myös keräsin mukaani. 

Näistä Valpurin ja minun lapsuuden maisemien materiaaleista seuloin, sekoitin, murskasin ja muokkasin savimassan Valpurin muotokuvaa varten. Varmistin massan toimivuuden lisäämällä joukkoon vielä muita sukusavia, Valpurin jälkeen tulevien sukulaisten pelloilta kerättyjä. 

Minkä näköinen Valpurista tulisi? Olin törmännyt tietoon, että satakuntalaisia oli kahden näköisiä, toiset lyhyitä ja leveitä, toiset pitkiä ja kapeita. Nähtyäni 10. polven serkkuni, savea minulle lahjoittaneen agrologi Heikki Keisarin, tiesin, että Valpuri kuuluu pitkiin ja hoikkakasvoisiin satakuntalaisiin ja muotokuva tulisi auttamatta saamaan nykyisen isännän piirteitä. Päähänsä Valpuri tulisi saamaan komean morsiuskruunun kaikkine koristeineen.

Valpurin muotokuva oli haaste monella eri tavalla, mutta se oli myös mitä mielenkiintoisin matka Valpurin vaiheisiin ja Satakunnan ja koko Suomen historiaan. Tiedot löytyivät enimmäkseen sukututkijoiden eri lähteistä keräämistä ja kirjaamista aineistoista, mm. talonhaltijaluetteloista ja asutuksen yleisluetteloista, monilta eri nettisivuilta ja lähinnä Satakunnan historiaa käsittelevistä kirjoista. Kaikkien löytämieni tietojen  lähteitä en ole innostuksissani muistanut merkitä ylös. Alkuperäisiä lähteitä ei myöskään ole ollut mahdollista tarkistaa, sillä kirkonkirjoja ei ole ja muut mahdolliset lähteet ovat paikoissa, joihin en ole osannut hakeutua. Olisinkohan ymmärtänyt käsialoja, jos olisin kirjojen äärelle päässyt? Sukututkimus on mielenkiintoista, haastavaa ja paljon taitoa vaativaa. Olen kiitollinen kaikille niille, jotka ovat mahdollistaneet minulle tämän seikkailun. 

Kirjoittamani teksti Valpurista pohjautuu paljolti löytämiini tietoihin, mutta mielikuvitustakin on ollut pakko käyttää, jotta tarinasta tulisi eheä. Pahoittelut, jos kaikki faktat eivät tällaisella amotöörisukututkijalla ole paikoillaan. Mielellään teen korjauksia.

Walborg Henricsdotter Keisari 1662-1733

Ratsutilalliset Matti Heikinpoika Keisari Harjavallan Torttilasta ja Tuomas Erkinpoika Isotalo Kiukaisten Laihian kylästä sopivat naittavansa siskonsa Valpuri Heikintyttären ja poikansa Simo Tuomaanpojan. Avioliitto vaikutti ihan täydelliseltä kahden suvun yhteistyösopimukselta ja saattoi se olla nuorten omakin tahto. 

Valpuri oli 18-vuotias ja Simo 24-vuotias. Häät päätettiin järjestää alkuvuonna, heti loppiaisen jälkeen, jotta talojen tärkeät työt eivät järjestelyjen vuoksi häiriintyisi ja alkuvuonna matkat sujuisivat rekien kyydissä mukavasti. 

Valpurin kotitila sijaitsi Kokemäenjoen rannalla, lähellä ikiaikaisen Huovintien varrella sijaitsevaa tärkeää kauppapaikkaa, Lammaistenlahtea. Samassa paikassa Torttilan kylässä maata viljelee yhä Valpurin lapsenlapsi kymmenennessä polvessa ja komea päärakennus ihastuttaa Lammaisten kulttuurimaisemassa. 

Simon kotitalo sijaitsi mäen päällä ikiaikaisen merenpohjan päälle muodostuneen pellon laidalla.

Laihianjärvi liplatteli mäen alla. Nykyisin järvi on enää vaivainen kosteikko, mutta maisema tuskin on paljonkaan muuttunut. Suoraviivainen tie Uudestakaupungista Laitilan ja Euran kautta Harjavaltaan halkoo maisemaa. Simon ja Valpurin aikoina käytössä oli vielä Hämeentien jatke, Köyliöstä Hiittenharjun kautta Kokemäenjoen varteen kulkeva tie, mutta varmasti ainakin rekikeleillä suorempiakin reittejä kulki Laihian kylästä Torttilaan, Valpurin kotikylään.

Häiden aikoihin Valpurin synnyinkotia isännöi  häntä kymmenisen vuotta vanhempi Matti ja suuren talon avainnippua  kantoi Liisa-emäntä.  Heidän Heikki-poikansa, yksi talon tulevista isännistä,  oli tuolloin 2-vuotias. Valpurin omat vanhemmat olivat kuolleet, äiti jo Valpurin syntymän aikoihin ja isä Valpurin ollessa 15-vuotias. Isän toinen puoliso eli Torttilassa vielä usean nuoren isännän ja emännän aikana. Vanha emäntä oli Liisa-emännän kymmenisen vuotta vanhempi sisko. 

Ratsutilalla asui myös kuninkaan määräysten mukaisesti ainakin yksi ruotusotilas valmiina sotaan, jos kutsu käy. 

Häät järjestettiin Torttilan Keisarin talossa ja ne olivat komeat, olivathan kyseessä kahden merkittävän ratsutilan nuorten avioliitto. Pari vuotta aiemmin kuollut Valpurin isä oli lisäksi tunnettu ja vaikutusvaltainen henkilö myös alueen kirkollisessa elämässä, Harjavallan kappelin vallan ytimessä. Vanha emäntä oli Valpurille kuin äiti, koska oli ollut talossa emäntänä aivan Valpuri varhaislapsuudesta asti. Hän oli häiden aikaan vielä nuori nainen  ja järjesteli mielellään talon ainoan tyttären häitä.

Häät haluttiin pitää mieluummin alkuvuonna kuin vasta syksyllä kekrin aikaan, joka oli toinen mielessäoleva vaihtoehto. Syksyyn osui nimittäin toinen tärkeä tapahtuma perhepiirissä: lokakuussa Matti-veli matkusti talonpoikien edustajana Tukholmaan valtiopäiville. Valtiopäivät kestivät joulukuulle asti. Elettiin Ruotsin suurvalta-aikaa ja kuninkaana  oli vuonna 1672 kruunattu Kaarle XI. 

Vastavihitty pari muutti Simon kotitilalle, jossa isäntänä oli tuolloin vielä 60-vuotias Tuomas ja emäntänä 50-vuotias Margareta. Simon nuorempia sisaruksia talossa asui ainakin viisi ja väkeen kuului myös renki, kaksi piikaa ja ruotusotilas. 

Valpurin ja Simon ensimmäinen lapsi syntyi joulukuussa 1680. Hän oli nimeltään Tuomas ja minun esi-isäni, joka jäi isännäksi Laihian Isotaloon vanhempiensa jälkeen. Tuomaan jälkeen syntyi kolme poikaa ja yksi tytär. Henrik-niminen poika isännöi myöhemmin Harjavallan äitinsä kotitilaa ja otti sukunimen Keisari. 

Suomen ja koko Pohjois-Euroopan suuret kuolonvuodet vaikuttivat varmasti elämään myös vauraassa rusthollissa. Vanha isäntä kuoli vuonna 1696, ehkä huonojen vuosien heikentämänä. Samana vuonna taloon kuitenkin myös syntyi Johan-niminen poika.

Ja jos eivät Suuret kuolonvuodet aiheuttaneet riittävästi kärsimystä, Isovihan aika sen varmasti teki! Valpuri oli minua jonkinverran nuorempi kun sotahullun Kaarle XII:n ja Venäjän tsaarin joukot taistelivat ja kylvivät kauhua ja hirvittävää kärsimystä Suomessa. Pohjois-Pohjanmaalla tilanne oli kaikkein kauhein, mutta myös Satakunnassa talonpojat piiloytuivat metsiin henkensä hädässä. Ruotsin suurvalta-aika ja Pohjansota veivät hengem 11000 suomalaiselta sotilaalta. Varmasti myös Isotalossa varustettiin hevonen ja mies sotaan, ehkäpä toinen ja kolmaskin.

Valpurinkin oli aika siirtyä vanhan emännän rooliin kun Tuomas-poika vihittiin Köylypolven Knuutilan Anna Niilontyttären kanssa. Tuomaasta tuli uusi rusthollari ja kirkkoväärtikin hän oli. Lapsia Tuomaalle ja Annalle syntyi ainakin yhdeksän. Työtä on riittänyt myös Valpurille varmasti, varsinkin kun ajat olivat niin kovat. 

Vaikka kyseessä olisikin ollut isien välinen sopimusavioliitto, uskon, että Valpurilla ja Simolla ei ollut mitään asiaa vastaan. Väitettä tukee se, että he kuolivat peräkkäisinä vuosina. Niin tekevät syvästi toisiinsa kiintyneet puolisot. 

Satakunnan museossa oli mallia morsiuskruunulle

Oili-äiti apunani materiaalinkeruumatkalla.
Kuvassa olemme Satalinnassa entisen kotimme pihamaalla.

Valpurin kruunussa kasvaa jotain

Ansiokas kirjoitus Isovihasta Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä: Isovihasta kertova artikkeli

Uutuuskirja, joka kertoo Isovihasta ja Murhaperjantaista: Päivi Alasalmi Meren ja veren liitto. 

Kantaisä Mikko Pouta

 Mikko Pouta

Euran Turajärveltä

noin 1500-1554

Poutala-suvun vanhin tunnettu jäsen on Mikko Pouta, joka Satakunnan ensimmäisen maakirjan mukaan asui taloaan Euran pitäjän Turajärven kylässä vuonna 1540. Kirjallisia tietoja edellisistä sukupolvista ei ole, mutta Poutala-Hollmén-sukukirjan kirjoittaja Aarne Rauvola pohdiskelee ja päättelee ensimmäisten Poutien saapuneen Baltian suunnasta merten yli, Naarjokea pitkin Turajärven kylää perustamaan. Rauvola perustelee seikkaperäisesti tätä teoriaa. 

Mikko Poudan esi-isät ovat kenties saaneet Pouta-nimen aurinkoisen ja hyväntuulisen olemuksensa perusteella. Lievätkö nämä luonteenpiirteen periytyneet myös Mikolle? Sopua ainakin on tuntunut riittävän kun talotkin on rakennettu vieriviereen niin, että öämpimäisen leivänkin on voinut ojentaa suoraan ikkunasta naapuritaloon.

Ihan hyvin meni senkin perusteella, että Mikolla oli härkäparin lisäksi myös hevonen, jolla hän lautamiehenä kävi pitkin pitäjiä tehtäviä suorittamassa.

Mahtoiko hän käydä hevosellaan myös Raumalla? Mahtoiko hän olla paikalla kun Rauman porvarit pakotettiin Helsinkiä perustamaan? Mahtoiko hän tuntea ja tehdä kauppaa raumalaisporvari ja raatimies Olaf Talan kanssa? On mielenkiintoista ajatella, että nämä kaksi samaan aikaan elänyttä esi-isääni ovat kenties tunteneet toisensa.  

Lähde: Poutala-Hollmén-sukukirja, Aarne Rauvola 1970. Suora lainaus kursiivilla

Emmanuel

 Emmanuel oli toimen mies

Emanuel Hollmen 1846-1919 

äidinäidin isänisä

Emmanuelilla oli  kaunis käsiala, mikä oli melkoisen harvinaista. Monet hänen ikäluokkansa miehet eivät oppineet edes nimeään kirjoittamaan. Luku- ja kirjoitustaidosta oli paljon hyötyä ja Emmanuel sai hoitaakseen monenlaisia luottamustoimia  kotipaikoissaan Eurassa ja myöhemmin Laitilassa. 

Emmanuel oli Lapin Alisen-Haudan rusthollitilan toiseksi vanhin poika. Iisak-veli jäi pitämään kotitilaa ja Emmanuel ryhtyi isännäksi vaimonsa kotitilalle Euran Sorkkisten kylään. Mikä lie ollut syynä, eikö isäntä saanut olla isäntä talossaan, vai miksi Emmanuel kuitenkin päätyi perumaan kaupat ja ostamaan perheelleen kuitenkin Paavolan talon Honkilahden Mannilan kylästä?

Talo oli komea ja sijaitsi mäen päällä kauniilla paikalla. Sinne mahtui koko suuri perhe ja Emmanuel sai paljon aikaan sekä kotitilallaan että luottamustoimissaan.

Mutta ikävä kyllä hän alkoi sairastella. Oli kipuja ja voimat vähenivät. Perheen pojat olivat vielä liian pieniä maataloustöihin. 

Mutta kun pojat varttuivat ja sopiva talo löytyi Laitilasta, pakkasi perhe kimpsunsa ja kampsunsa ja muutti. Uudella paikkakunnalla jatkui Emmanuelin toimeliaisuus ja hänellä oli tärkeitä tehtäviä, joita vain kirjoitustaitoinen pystyi hoitamaan. 

Nämä tiedot olen kerännyt Hollmenin sukukirjasta sekä äidiltäni.

Kruununvouti ja vallesmanni Sundström

Johannes Sundström Lapin Kullanperästä

 

Kruununvoudin kohtalona oli olla jokseenkin ei-suosittu henkilö. Sen sai kokea 1600-luvun loppupuolella esi-isäni Johannes Sundström. Epäsuosiosta sai kärsiä koko perhe, kirkossakin. Mutta oikeus määräsi pilkkasanojen lausujan kahdeksi viikoksi vedelle ja leivälle. 

Kruununvouti ja vallesmanni Sundström oli kotoisin Kalannista, Sundholman kartanolinnan inspehtorin poika.  

Vuonna 1627 Sundholma siirtyi Oxenstierna- ja Leijonhuvud-suvuille, mutta suvun edustajat eivät  asuneet kartanossaan, vaan siitä huolehti Rasmus Olofinpoika Ruotsista. Rasmuksen koko perhe palvelijoineen hukkui merionnettomuudaesa ja heistä on maalaus Uudenkaupungin Vanhassa kirkossa. 

Tuli tässä mieleen, että jos esi-isäni, inspehtori Mikael Sundström todella oli toimessaan juuri samoina vuosina kuin Rasmus, olisiko hänkin ollut mukana tuolla kohtalokkaalla merimatkalla ja nyt ikuistettuna Uudenkaupungin kirkon seinään. Siitähän pitää ottaa selvää. 

Johannes Sundström sai puolisokseen kirkkoherran ja ratsutilallisen tyttären Brita Aureliuksen Lapista.  Pariskunta isännöi morsiamen isältä perittyä Kollonperän rusthollia 1600-luvun loppuvuodet. Näihin vuosiin osuivat hirvittävät kuolonvuodet, jolloin Suomessa ja koko Pohjois-Euroopassa ihmisiä kuoli nälkään ja tauteihin. Liekö siinä syy, että Britalla ja Johanneksella oli vain yksi perillinen, Liisa.

Lähteet: 

Timo Kause, Rusthollin kultainen dukaatti

Hollmen-sukukirja

Vouti Rasmus Olofinpoika ja muistotaulu, Artikkeli Suvustaja:ssa 2/2018, Pirjo Terho

 

Johannes Aurelius, maalaiskirkkoherra 1600-luvulla

 Johannes Gregorii Aurelius

n. 1610-

Lapin pitkäaikainen kirkkoherra

 

Lainaus Timo Kausen kirjasta Rusthollin kultainen dukaatti: 

"Kirkkoherra Johannes Gregorii Aurelius oli Rauman kirkkoherra Gregorius Clementis Finnon toiseksi vanhin poika. Hänen äitinsä oli raatimiehentytär Kaarina Olavintytär Tala, joka kuoli vuonna 1614. Johannes Gregorii syntyi noin vuonna 1610, joten hän oli vasta neljän ikäinen menettäessään äitinsä. Hänen isänsä kuoli vuonna 1639 ja samana vuonna Johannes Gregorii Aurelius nimitettiin Lapin kirkkoherraksi. Hän oli itsenäisen Lapin seurakunnan kolmas kirkkoherra. Joskus hän käytti seurakuntansa mukaan myös nimeä Lapponius.

Uusi kirkkoherra osoittatui maannälkäiseksi viranhaltijaksi. Heti virkaanastujaisvuonna 1639 luetteloittiin yhdeksän taloa hänelle kuuluviksi. Tiloja oli Kaukolan, Skinnarlan, Rohdaisten, Lapin, Kivikylän ja Rikantilan kylissä. Luetteloissa väitettiin, että kirkkoherra oli ottanut ne autiosta viljelykseen ja saanut niihin veroista vapautusta. Kirkkoherran suurisuuntainen hanke näyttää kuitenkin jääneen sikseen, koska asiasta ei ole mitään mainintaa verokirjoissa. "

Historiankirjojen perusteella Johannes kuitenkin näytti olevan veronkiertoa lukuunottamatta ihan kunnon mies. Hänellä oli kolme vaimoa, joista todennäköisesti vanhin on esiäitini, Haudan talon tytär, Sofia. Sofian isä oli Haudan ratsutilan isäntä, entinen hakkapeliitta, Martin Smeds ja äiti Kerstin Svania, josta olisi kiva saada lisää tietoa.

Yksi näistä Aureliuksen omista tiloista ja taloista oli Kullanperän Seikkulan ratsutila. Lapsista Seikkulan ratsutilaa jäi pitämään esiäitini Brita yhdessä puolisonsa Johan Sundströmin kanssa ja seuraavaksi heidän tyttärensä Liisa yhdessä Antti Antinpojan kanssa. Heidän tyttärensä Kaisa muutti Kuljun kylään ja siellä jatkuu minun sukuhaarani elämä seuraavat 100 vuotta.

Renkipoika Johan Luvialta

 Johan Lovisasson

 

Isätön mökinpoika Johan jäi orvoksi 8-vuotiaana. Kaikki lähisukulaiset olivat jo vanhoja eikä omassa kylässä ketään, joka olisi Johanin pojakseen huolinut.

Pullin talossa Rönnin torpassa asui lapseton pariskunta, joka otti Johanin kasvatikseen. Siellä Johan varmasti oppi tekemään monenlaisia töitä ja olikin sitten pian ripillepääsyn jälkeen jo valmis lähtemään rengiksi.

Johanille löytyi puoliso ja nuorelle parille piti keksiä sukunimi. Eihän Lovisasson enää käynyt päinsä. Luultavasti se oli pappi, joka ehdotti hienoa ruotsalaista Grönroosia, oli kuulemma ihan tyypillinen tuollainen grön-alkuinen nimi.

Meidät tuo nimi harhautti kuitenkin uskomaan, että Johanin isä olisi ruotsalainen sotilas. Sellainen tieto oli kulkenut sukututkimusten yhteydessä. Mutta mitään vahvistusta asialle en saanut, vaikka kuinka kirkonkirjoja tutkin.

Grönroosin nuoripari asettui Peltomaan torppaan ja siitä seurasi, että Peltomaan Juhaksi torpparia jatkossa kutsuttiin. 

Perheeseen syntyi yhdeksän lasta, joista kolme tyttöä ja kaksi poikaa selvisi aikuiseksi asti. 1860-luvun alussa Johan ja Johanna joutuivat saattamaan hautaan kaksi pientä poikaa ja jo rippikouluikään ehtineen Ida-tytön. 

Voi vain arvailla, mitkä olivat syyt siihen, että Johan oli ajoittain vähän pois tolaltaan. Mitenköhän menisi nykyajan ihmisellä, jos ensin eläisi  halveksittuna äpäränä äidin kanssa pienessä mökissä, äitikin kuolisi ja sitten joutuisi vieraille ihmisille kasvatiksi? Kun sitten aikuisenakin vielä saisi kohdata köyhyyttä ja nälkää ja menettäisi pieniä lapsiaan.

 

 

Olen yrittänyt eläytyä menneiden sukupolvien elämään ja kohtaloihin. Olen kahlannut aikamoisen sivumäärän Suomen historiaa, paikallishistoriaa ja sukuhistoriaa ja yrittänyt asettaa tapahtumia ja esi-isiäni aikajanalle.

Vaikeaa on ymmärtää 1600-luvun järjestelmää vouteineen ja veroineen.  Kaikki halusivat oman osansa ja katovuodet veivät omansa. Oli pitkiä sotia, jotka omalta osaltaan köyhdyttivät kansaa ja autioittivat tiloja. Ihmisiä kuoli sotien, nälän ja tautien vuoksi. Raastuvissa käsiteltiin rajariitoja, varkauksia ja jopa noituutta. 

Aateliset, papit, porvarit ja talonpojat. Naimakaupat, penkkijärjestys, sarkajako, isojako, hakkapeliitat, nuijasodat...

Entä 1800-luku? Miten se torpparijärjestelmä toimikaan? Milloin niitä nimiä alettiinkaan suomentaa?

Kartano, torppa, mäkitupa, perintötila, kruununtila, ratsutila, säteritila, torppari, talollinen, lampuoti, renki, piika, kasvattipoika, äpärä, ruotu-ukko, kerjäläinen...

Kirkonkirjojen ruotsinkieli, käsittämättömät lyhenteet ja koukeroiset käsialat ovat oma lukunsa.

Tällä historiantuntemuksellani olisi varmasti vähän hölmöä lähteä tekemään päätelmiä ihmisten toiminnasta eri aikakausina, mutta olen sitä tehnyt silti, varovasti kuitenkin. Ja kaikki on niin mielenkiintoista. Koko ajan tekee mieli tutkia lisää ja lisää.

Aika paljon olen kuitenkin kopioinut toisten tekemiä tekstejä. Kiitos historioitsijoille, kaunokirjailijoille ja äidilleni. Kiitos historian asiantuntijoille ja harrastajille, joiden kanssa olen saanut laittaa asioita järjestykseen.