IDA MARIAN TARINA
jonka kirjoitti äitini Oili Tukiainen, Ida Marian pojantytär
"Tässä mummuni tarinassa on paljon kuviteltua, fiktiota, mutta tapahtumat nojaavat kuitenkin vahvasti faktaan. "
Peili kertoo
Mari katselee itseään tuvan seinälle kiinnitetystä peilistä. Se on asetettu hänen lyhyelle varrelleen liian korkealle. Emäntä on pidempi ja hänelle se onkin sopivalla korkeudella. Mari hakee pienen jakkaran avuksi. Hän huomaa, että iho ei ole hyvän näköinen. Kesakoita on ilmestynyt näkyviin lisää ja pientä kalvakkuutta on silmien ympärillä. Tukka on sentään yhtä paksu ja tumma kuin ennenkin. Hän on sitonut palmikot ympäri pään kuin seppeleeksi.
Marin nimi on oikeastaan Ida Maria, mutta häntä on aina sanottu Mariksi. Idahan sanotaan aina Iitaksi eikä se ole kaunis nimi. Maria taas on aivan liian hieno, joten Mari on kyllä hyvä.
Mari on ensimmäisessä palveluspaikassaan kaupungissa. Kymmenen vuotta hän ehti jo olla piikana maalla suurissa taloissa, sillä hän aloitti työnteon jo heti rippikoulun jälkeen. Nyt oli ihan uutta olla täällä kaupungissa. Häntä kutsuttiinkin palvelijaksi, apulaiseksi tai jopa neidiksi. Emäntää hän sanoi emännäksi niin kuin oli maalla tottunut. Jotkut sanoivat ”frouva” tai parturin ”mamselli”. Isäntäväellä oli kaksi lasta, Martta ja Eino. Heitä Mari aina joskus sai hoitaa. Yleensä se oli kylläkin äidin tehtävä. Mari riuskana naisena hoiti kahta lehmää, ruokki ja lypsi. Hän kantoi puut ja lämmitti huoneet. Hän pesi pyykit, kantoi vedet, siivosi ja avusti ruuanlaitossa. Oli monenlaista työtä, mutta ei niin raskasta kuin maalla piikoessa.
Isäntäväellä oli siinä tontilla kaksi taloa. Isompi, jossa oli vuokralaisten asuntoja ja isännän parturiliike ja pienempi, jossa he itse palvelijoineen asuivat. Siinä oli vain kaksi huonetta, tupa ja
sali. Parturiliikkeessä isännällä oli myös oppipoika, joka hänkin oli tullut maalta. Hän oli kaksikymmentä vuottaan ylittänyt nuorimies Otto.
Mari ei nähnyt peilistä vartaloaan, mutta hän tunnusteli sitä. Ennen hän oli ollut aika sorja, mutta nyt… Oli laitettava esiliina huolella, ettei aukinainen vetoketju hameessa näkyisi. Olisi
pyydettävä hänelle luvattua hamekangasta jo ennen Mikkeliä, koska sekä arkihame että juhlahame tulisivat liian pieniksi. Se oli selvää nyt. Lapsi oli tulossa. Marin tunteet olivat sekavat ja ristiriitaiset. Hänen äidinvaistonsa olivat heränneet. Hän halusi sen lapsen. Tiedossa oli vaikeuksia, mutta hän uskoi ja luotti selviytymiseensä. Hymy levisi hänen kasvoilleen. Epäilyskin hiipi mieleen. Jospa ne eivät sitten enää pidäkään häntä palvelijana, jos ajavat pois.
Katse kääntyi Ottoon, joka makasi tuvan toisella laidalla. Ei Otosta ole…isäksi. Merille se lähtee tai kisälliksi toiseen kaupunkiin. Mukava poika kuitenkin tavallaan. Maria huolestutti, mutta oli hän onnellinenkin. Hän sai kantaa lastaan, ensimmäistään.
Virkun kyydissä
Virkku juoksi, matka joutui
päivä kulki, tie lyheni
Mari istui reen takaistuimella vällyihin kääriytyneenä matka-arkku vierellään. Siinä oli hänen omaisuutensa: vaatteet-nyt myös pieniä vauvanvaatteita-, virsikirja ja muutamia tarvekaluja. Hän katseli kiitollisena Pihalan Jussin selkää ajopenkillä. Jussi oli tullut hakemaan hänet uuteen palveluspaikkaan.
Paljon oli tapahtunut viime aikoina. Isäntäväki ei tehnyt uutta kontrahtia. He tarvitsivat palvelijan, joka voi tehdä työtä täyspainoisesti ja sitä ei Mari voinut vauvan kanssa tehdä. Marin
oli siis etsittävä uusi palveluspaikka. Se ei ollutkaan yksinkertaista. Kiviniemen korttelissa ei kukaan tarvinnut uutta palvelijaa. Vihdoin hän kirjoitti vanhemmilleen. Hän kertoi heille millaisessa pulassa oli ja pyysi kyselemään kotipitäjästä piian paikkoja. Näin he tekivätkin ja Valvoisten kylän viereisestä Padon kylästä Pihalan talosta paikka löytyi. Vanhaemäntä Fredriikka oli Valvoisista kotoisin ja tunsi hyvin Marin vanhemmat ja kotimökin. Mari sai häneltä kirjeen, jossa toivotettiin tervetulleeksi sekä hän että tuleva pienokainen. Hän ei olisi piika, vaan ”itsellinen” pienessä tuvassa talon lähellä. Hän tekisi muutamia taksvärkkipäiviä vuokransa eteen. Muuten hän voisi toimia käsityöläisenä, kehrätä ja kutoa. Oi miten Mari oli
onnellinen! Maailmassa on vielä hyviäkin ihmisiä, niin kuin Fredriikka-emäntä ja tämä Jussi ja hänen nuoriemäntänsä Fiina. Tämä on hieno matka. Virkku juoksee, kavion kopse kuuluu. On
hyvä mieli.
Hämärä oli jo laskeutunut maille kun Jussi ajoi avoimesta portista Pihalan kartanolle.
- Nonnii, peril olla. Tulik sun kylmä?
- Ei lainka. Fälly lämmittä nii hyvi.
- Me lämmitetti sun tupas valmiiks ni et senkus vaa ruppes
asuma.
- Voivoi, kiitoksi pali.
- Voivoi, kiitoksi pali.
Marin arkku nostettiin vähäntuvan porstuaan. Virkku riisuttiin valjaista ja vietiin talliin kauroja syömään. Sitä kiiteltiin hyvästä matkanteosta. Sitten mentiin talon tupaan.
Tuvassa oli hämärää. Öljylamppuja oli vain kaksi, niin että ei se valo kovin kirkas ollut. Mari erotti, että väkeä oli tuvassa paljon.
- Päivä, mää ole Eklini Mari.
- Päivä, päivä, Jumal’antakko, sanoivat sieltä monet yhteen
ääneen.
- Ja tervetulo vaa.
Palttoon riisuttuaan Mari kävi sanomassa käsipäivää ensin vanhalle emännälle Fredriikalle ja vanhalle isännälle Juholle, jota kaikki sanoivat faariksi. Sitten hän tervehti nuorta emäntää.
- San sit Fiinaks vaa minu.
Emäntä olikin vain kymmenen vuotta Maria vanhempi, joten hyvin se sopi. Piika Elma istuskeli omassa sängyssään ja kutoi sukkaa. Myös häntä Mari tervehti. Lasten käskettiin myös sanoa
käsipäivää Marille. Ensin tuli 15-vuotias Amanda, sitten häntä nuoremmat Juho, Saima, Kosti ja Onni. Nuorin oli 2-vuotias. Sitten vanhaemäntä ryhtyi puhumaan.
- Mää tunne sun kotoväkes aika hyvi. Äitis kävei tääl ja
puheltti. Sovitti tost vähätuvas asumisest. Saas pittä siäl oma
huushollias. Me ei faarin kans sitä ny enä tarvit. Ollan tosa
tupakamaris ja saara syär talon pööräs. Liian kylmäki se tupa
ol meil vanhoil. Kyl sää Mari oles meil pikkuflikkan käyny.
Paimensis tota meijä Amandat sillo. Mahdaks muista?
- Muista mää iha hyvi. Mää oli sillo jo toisel kymmenel.
Harmaa kissa hyppäsi Marin syliin. Onnikin uskaltautui ihan lähelle. Fiina oli keittänyt tulokahvit. Kyllä se maistuikin nyt matkan jälkeen. Mari tunsi olevansa tervetullut. Hän oli niin
kiitollinen näille hyväntekijöilleen, varsinkin vanhalle emännälle. Tämä oli sitä arjen kristillisyyttä. Autetaan niitä, jotka apua tarvitsevat.
Ristiäiset
Ota pyhä ristinmerkki kasvoihisi ja rintaasi todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen. Viktor Einar, minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Amen.
Rovasti Elersin ääni värähti hänen kastaessaan Marin yhden päivän ikäisen poikavauvan. Seistiin hartaina Pihalan tuvan pöydän ääressä. Rovasti saatiin kastamaan ennen Paavolan
seuroihin menoaan. Siksi lapsi oli näin pieni. Säästyttiin kirkolle ajosta vauvan kanssa näin talvipakkasella. Adolfiina ja Juho Pihala olivat kummeina. Fiinan sylissä pienokainen nukkui
syvässä unessaan. Marin silmät kastuivat liikutuksesta.
Lapsi oli terve ja se oli suurin kiitollisuuden aihe. Synnytys oli sujunut hyvin. Sauna oli lämmitetty ja lapsenpäästäjä Walpuri oli haettu ajoissa. Paljon palvellut kehto oli lainattu Marille, mutta vain puoleksi vuodeksi. Fiina kuiskasi Marille, että hän tarvitsisi sitä tulevana kesänä. Nyt oli tammikuun loppu 1901. Fiinan kuudes lapsi syntyisi heinäkuussa. Yhdessä iloittiin tästäkin asiasta.
Ennen kuin rovasti Elers lähti seuroihin, yhdessä mummun ja faarin kanssa, hän sanoi Marille:
- Sitten kun sinulle sopii, tule kirkotettavaksi. Olisi hyvä tulla nyt jo rekikelin aikaan, niin pääset nopeasti. Jussi tai Aapo varmasti tuovat.
Mari lupasi tulla. Tästä asiasta hänen pitää ensin puhua vanhaemännän kanssa. Hän ymmärtää niin Maria ja neuvoo miten pitää käyttäytyä. Tietysti Fiinakin tietää.
Yhtäkkiä Mari tunsi polttavaa äidin-ikävää. Tämä lapsen saaminen sen aiheutti. Mari oli menettänyt oman äitinsä seitsenvuotiaana. Suru oli käärinyt ne ajat sumun peittoon hänen
mielessään. Jonkin ajan kuluttua hän ja sisarukset olivat saaneet ”uuden” äidin. Hyvähän tämäkin oli heille, mutta ei niin läheinen Marille kuin oma äiti. Hän oli äiditön ja oma lapsi on nyt isätön. Tapaninajelulla hän oli päässyt pitkästä aikaa vanhempiaan katsomaan. Äiti oli kutonut lapselle pienen nutun. Marin piti nyt toipua ja hän sai hoitoa ja apua Pihalan väeltä.
Kaikki oli nytkin hyvin.
Pihalassa
Marin elämä uudessa paikassa ja elämäntilanteessa asettuiuomiinsa. Hän sisusti hellahuoneensa mieleisekseen. Hän sai kaikki tarvitsemansa talon puolelta. Lapsi nukkui hyvin yöt ja melkein aina päivälläkin. Mari ehti kehrätä paljon. Sen työn hän oli oppinut jo vähäisenä tyttönä. Joskus hän kävi Elman kanssa oli oppinut jo vähäisenä tyttönä. Joskus hän kävi Elman kanssa lypsämässä. Silloin Amanda tuli vahtimaan vauvaa. Palkaksi Mari sai maitoa niin paljon kuin halusi. Perunoita ja jauhoja sai myös hakea omaksi tarpeeksi.
Pihalasta oli vuokrattu huoneet viideksi vuodeksi uuden uutukaisen kansakoulun tarpeisiin. Se oli kolmas koulu koko suuressa pitäjässä. Kolme vuotta se oli jo tässä toiminut, nyt oli neljäs menossa. Samassa pihatalossa, jossa Marilla oli huone, oli toisessa päässä iso tupa, jossa koulua pidettiin. Oppilaita oli 20. Niistä muutamat tulivat lähikylistä. Mari oli käynyt vain kiertokoulua. Muuta ei silloin ollut muualla kuin kirkonkylässä. Nyt Amanda kävi jo neljättä vuotta koulua ja saisi keväällä päästötodistuksen. Maria kiinnosti kovasti tuo koulu ja hän toivoi jotenkin pääsevänsä siihen mukaan. Kävikin niin, että opettaja antoi lainaksi joitakin koulun kirjoja. Kyllä lukutaito kehittyy kun vain lukee, sanoi opettaja. Niin Mari tekikin ja Amanda kuulusteli
ja opetti kirjoitusta rihvelitaululla.
Olisi mukavampi mennä kinkereille lukemaan jos osaisi sujuvammin. Voisi saada välttävän lukutaidon nousemaan tyydyttäväksi.
Mari sai myös tehtäväkseen koulutuvan lämmittämisen aamuisin ja lattianlakaisun iltaisin. Siitä hän sai palkkaa.
Fiinan kanssa oli paljon juteltavaa lapsista ja kaikista naisten asioista. Vanhaemäntä keskusteli myös mielellään ja toimi Marin suojelijana pahoja puheita vastaan. Elma ja Amanda kävivät
iltaisin Marin tuvassa lörpöttelemässä nuorten naisten juttuja. Mari kuuli siitäkin, että kylästä lähti joitakin nuoria miehiä ja jopa naisiakin Amerikkaan vuosittain. Jussi-isännän serkkukin oli
lähtenyt. Vuolevat siellä kultaa, sanottiin. Ihan tahtomattaan Mari alkoi ajatella, että mitä jos hänkin... Ajatus ei jättänyt rauhaan.
Elämä oli tasaista ja rauhallista. Talossa vallitsi sopu ja hyvä henki. Seurojakin pidettiin niin kuin monissa muissakin kylän taloissa.
Onnelaan
Mari heräsi outoihin ääniin. Missä minä olen? Mitä nuo äänet ovat? Hän ei heti muistanut ja olo oli epätodellinen. Sitten hän muisti. Hän nukkui lapsensa kanssa pienessä hytissä matkalla
kohti Onnelaa, Amerikkaa, vapautta. Vuode keinui, laiva natisi tuulessa. Oltiin jo Atlantilla, kahden suuren mantereen välissä. Hytissä asui hänen ja pojan lisäksi Elma, joka oli hänen ystävänsä ja matkatoverinsa. Tämä näytti nyt vain nukkuvan.
Uni ei enää tullut silmään. Mari odotteli aamua. Kun Einari ja Elma heräsivät, he pukivat nopeasti ja sitten kiipesivät kapeita portaita ylempään kerrokseen aamiaishuoneeseen. Siellä on melko suuret ikkunat niin että näkee ulos merelle. Voi, mitä merenkäyntiä! Ulappaa vaan näkyy ja vaahtopäitä. Aurinko nousee ja punaa taivaanrannan. Puuro lautasella ehtii jäähtyä kun pitää ihailla sitä alati muuttuvaa näkyä. Aamiaiselle tulee paljon väkeä, suomalaisia siirtolaiseksi lähteviä on varmaan puolet. Loput matkalaiset tulivat Ranskan Bolougnesta ja menevät nyt
New Yorkiin hekin. Ovat parempaa väkeä ja saavat asua ylemmissä hyteissä, joissa on ikkunat. Kannella saa käydä vuoroaikoina. Paremmalla väellä on paremmat vuorot.
Millaistahan on sitten perillä? Mari ja Elma aivan tärisevät jännityksestä.
- Syös reippasten puuros, Einar, sanoo Mari välillä kolmevuotiaalle pojalleen.
Lapsi kyllä syökin hyvin, ei ole tottunut kronklaamaan. Muuten tämä matka on arvatenkin lapselle raskas. Äiti käskee varoa kaikkea ja missään ei ole kunnon leikkipaikkaa. Laiva keinuu niin, että monet tulevat merisairaiksi ja hoipertelevat käytävillä. Einarkin voi huonosti ja Mari vie hänet oksentamaan lähimpään vesiklosettiin. Voi pientä raukkaa. Siinä se puuro nyt sitten oli. Nyt piti ottaa pahoinvointilääkettä. Molempien.
Kun he lepäilivät hytissä, Marin ajatukset viipyivät menneissä vuosissa. Milloin hän tekikään päätöksen lähteä tälle matkalle? Melkein heti Pihalan taloon tulon jälkeen yli kolme vuotta
sitten hän kuuli puhuttavan kylän nuoresta tilattomasta väestä, joka muutti Amerikkaan ja vaurastui siellä. Silloin jo se hiipi hänen ajatuksiinsa eikä jättänyt rauhaan. Hänellä oli kyllä kaksi suurta ongelmaa. Laivapiletit olivat kalliita eikä rahaa ollut. Toinen ongelma oli lapsi. Sen pitäisi kasvaa niin isoksi, että kestäisi matkan ja sitten siellä perillä olla jonkun hoidossa, että
hän voisi käydä työssä. Hän alkoi säästää vähistä tieningeistään. Pihalassa hän voisi tehdä monenlaisia töitä, kun isommat lapset ja mummu suostuivat katsomaan Einarin perään. Elmakin oli innostunut ajatuksesta lähteä Amerikkaan, joten yhdessä he tätä suunnittelivat. Jussi-isännän serkku August oli jo lähtenyt Amerikkaan ja kirjoitteli sieltä. Mari ja Elma pyysivät
Amandaa kirjoittamaan puolestaan hänelle kirjeen, hän kun osasi paremmin, kansakoulun käynyt. Kirjeessä Amanda pyysi Augustia järjestämään kahdelle reippaalle naiselle työpaikan ja
tulemaan vastaan laivalle. Lisäksi voisi katsella heille sopivat sulhaset. Mitä se semmoista meni kirjoittamaan! Paljon pyydetty Augustilta. Sillä tavoin asia kuitenkin lopulta järjestyi. August kirjoitti, että perheissä tarvittiin lastenhoitajia ja kotiapulaisia. Yleisesti palkattiin ulkomaalaisflikkoja. Se kelpasi Marille ja Elmalle. Suomalaisia asui paljon pikkukaupungeissa New Yorkin eteläpuolella. Naiset tilasivat liput Hangosta Ranskaan kulkevaan laivaan sekä sieltä
isommalla Pennsylvania-laivalla Atlantin yli New Yorkiin.
Pihalan talo oli ollut Marin palveluspaikoista kaikkein parhain. Hän tunsi kuuluvansa talon väkeen. Lisäksi kylä oli kaunis. Oli suuri metsä lähellä ja kaunis järvi myös lyhyen matkan päässä. Mari muisti suloiset kesäsunnuntait järvellä soudellessa. Jussi harrasti kalastusta ja tarvitsi usein soutajaa. Mari oli aina valmis. Mari nukahti siihen Einarin viereen ja näki unen. Laiva lähestyi suurta kaupunkia. Oli vain pilvenpiirtäjiä ja savupiippuja. Rannalla oli valtava Vapaudenpatsas. Kun laiva lähestyi sitä, se kaatui laivan päälle. Laiva kaatui ja ihmiset huusivat apua, Mari siellä mukana. Hän heräsi omaan huutoonsa. Mikä helpotus, että se oli vain unta. Einari hätkähti hereille äitinsä huutoon ja alkoi itkeä. Marilla oli tyynnyttelemistä. Kun poika rauhoittui, he lähtivät yläkertaan oleskelutiloihin. Siellä Elma keskusteli vilkkaasti nuorten miesten kanssa. Mari oli päättänyt, että jos hän vielä alkaisi seurustella, pitäisi löytyä todella kunnon mies. Siksi hän oli varovainen ja epäluuloinen. Hän alkoi jutella erään nuoren äidin kanssa. Tällä oli mukana kaksi tytärtä, kahdeksan ja kymmenenvuotiaat. Heillä olikin paljon juteltavaa. Tämän Hildan mies oli mennyt aikaisemmin Amerikkaan järjestämään työtä ja kotia. Hän ja tytöt menivät nyt perässä. Raskaassa kaivostyössä hänen miehensä oli mutta tienasi hyvin. He saattavat jäädäkin Amerikkaan.
- Misäs sun miähes on? kysyi Hilda sitten.
- No, Einar on yksin tehty lapsi, sai Mari sanotuksi.
Ei Hilda sitten sen enempää kysellyt.
Vaikka Mari oli tyytyväinen tiedossa olevasta lastenhoitajan paikasta, häntä huolestutti, josko hän ei löydä ajan oloon mitään paremmin palkattua työtä, koska oli nainen. Miehet kyllä löysivät. Pisti vihaksi tämä epätasa-arvo. Olihan hänkin lapsen vanhempi ja kasvattaja. Mutta nyt saavuttiin perille. Matkaa olikin tehty jo kolme viikkoa ja parhaaseen heinä-aikaan. Nyt oli vuosi 1904. Se pitää muistaa. Unessa nähdyt pilvenpiirtäjät näkyivät ja eikös vaan kohta myös
Vapaudenpatsas. Voi Pyhä Yrjö! Unessakaan ei Mari ollut osannut kuvitella, miten valtavan komea ja upea tuo kuuluisa patsas oli. Vapauden jumalatar nosti korkealle lyhtyä ja päässä säteili kruunu. Patsas seisoi omalla pikku-saarellaan, sataman edustalla. Laiva kulki siitä ohi aivan läheltä. Siirtolaisia varten oli oma laituri ja vastaanottokeskus. Jännitys tiivistyi. Onkohan August varmasti vastassa? Helpotus! Tuolla se heiluttaa punaista huivia niin kuin oli sovittu. Laivan piipusta päästetään höyryä kovaäänisesti. Pitää laittaa kädet korville, myös Einarin. Voimakas haju tunkeutuu sieraimiin.
Vapauden maa, Onnela, Amerikka!
Puutarhatilalla
Olenko nyt Onnelassa? En suinkaan. Kovaa työtä tämä on, ruumiillisesti raskasta, miettii Mari. Hän kurkottelee keräten kurkkuja ja tomaatteja laatikoihin. Sitten hän työntää kärryjä eteenpäin. Selkä kipeytyy. Hän on lyhyt varreltaan ja sekin tekee työn hankalaksi.
Kasvihuone on suomalaisten perustamalla puutarhatilalla ja heitä suomalaisia työntekijöitä on paljon. Marjojen ja omenien keräämistä on ulkosalla ja tuotteiden pakkaamista myyntiin.
Puutarha on kyllä kaunis, kunhan sitä ehtisi katsella. Kaikki täällä tekevät kovasti työtä, kuka puuvillatehtaassa, kuka kaivoksessa, kuka maatilalla.
Paluu Suomeen on jo käynyt mielessä. Ei Mari lopullisesti aikonutkaan jäädä, mutta useiksi vuosiksi kuitenkin.
- Onk täst kaik tomati jo kerätty? hän kuulee Tildan kysyvän.
Mari myöntää ja tarttuu multakottikärryihin kuljettaakseen niitäeteenpäin.
Mari tulee verranneeksi nykyistä työtään edelliseen työhönsä lastenhoitajana amerikkalaisperheessä. Marin vastuulla on perheen kolme lasta. Lisäksi oma Einar-poika. Hän kuljettaa kahta vanhinta lasta kouluun ja on vastassa paluumatkalle. Nuorimman hän vie puistoon leikkimään. Hän myös huolehtii puhtaudesta ja vaatteista. Kaikki sujuu hyvin paitsi kielen suhteen. Hän on alkuun ihan ummikko ja lopultakin oppii vain muutamia sanoja tätä vierasta kieltä. Sattui hupaisiakin väärinkäsityksiä. Kun hänelle näytettiin omaa palvelijanhuonetta, hän raukka pelästyi luulemaan, että siellä on ruumis, ne kun puhuivat ”ruumista”. Hieno talo perheellä oli ja monta palvelijaa.
Ensimmäisestä palkastaan Mari hankki uusia hienompia vaatteita, jopa sen vaalean pitsikauluksisen leningin, jonka puki ylleen mennessään valokuvaamoon. Pitihän koti-Suomeen lähettää valokuva. Hiukset hän opetteli kääntämään suurelle rullalle otsan yläpuolelle. Hän näytti ihan uudenlaiselta Marilta. Selkeät piirteet, suora nenä ja tummat kulmat koristivat kasvoja. Marin oli ikävä suomalaisia ystäviään. Kerran hän jopa näki unen, jossa he parhaat ystävykset soutelivat suomalaisella järvellä. Niinpä hän hakeutui työhön ystävänsä Tildan kanssa samalle puutarhatilalle. Palkkakin oli parempi. Oli mukavaa kun taas voi puhua äidinkieltään muittenkin kuin Einarin kanssa.
Kuuluu kolinaa kun työkaluja viedään paikoilleen. On aika lähteä hakemaan Einar lastentarhasta. Sellainen oli perustettu tehtaan työläisille, mutta tarvittaessa maatilojenkin lapsia pääsi sinne.
Tilda, Elma ja Mari asuivat yhdessä. Elma oli pikapuoliin menossa naimisiin, mutta Tilda ja Mari eivät olleet löytäneet mieleistään puolisoa.
- Päästäänk me sun häihis? Mari kysyi
- Tottmaar, ensmäiste joukos, Elma sanoi.
Huoli omasta tulevaisuudestaan jäyti Marin mieltä. Myös huoli vanhemmista tuli yhä useammin mieleen. He olivat jo vanhoja, yli viidenkymmenen. Suomeen oli päästävä, mutta ei vielä. Kyllä
Amerikassa voi muutaman vuoden viettää. Vuosia kertyi sitten viisi. Sinä aikana sai hyvin kerätyksi paluupiletin hinnan. Ikävä Suomeen, vanhempia, sisaruksia ja Pihalan väkeä, pani
Marin toimimaan paluulippujen saamiseksi. Einarkin oli jo 8- vuotias ja voisi pian päästä kouluun Suomessa. Olisi mukavaa palata samaa reittiä kuin tultiin: New Yorkista Ranskan
Bolougneen ja sieltä Hankoon. Monet laivat menivät kyllä Englannin kautta. Miten ihanaa olikaan kolmen viikon laivalla matkustamisen jälkeen astua Suomen kamaralle, Hankoon. Kyllä Suomi on aina Suomi! Siellä odotti siirtolaisten hotelli heitä. Oli paljon väkeä ja iloinen meininki. Illalla mentiin tanssikalliolle. Tällä kertaa Marikin meni mukaan ja otti Einarin katselemaan. Sitten oli vielä pitkä ja raskas junamatka ja linja-automatka. Loppumatkalle he saivat hevoskyydin.
Nyt ollaan Valvoisten kylässä vanhempien mökissä. On paljon kerrottavaa heille. Viljapellot tuoksuvat tutusti siinä lähellä. Kaiken tuttuus lämmittää mieltä. Täältä hän lähti 16-vuotiaana maailmalle, ensimmäiseen palveluspaikkaansa. Nyt on kierros tehty ja pian alkaisi tietysti toinen. Mutta minne?
- Et sit hualinu kettä miäst ittelles, tokaisee äiti.
- Ei se hualimisest kii ollu, ne ol kaikk varatui taikk ei niin kunnollissi.
- No, on niit leskmiähiäkki, oleks ajatellu?
Leskimiehiä. Olisiko minusta jollekin sellaiselle? jäi Mari miettimään. Amerikassa ei ollut. Olisi heti lapsiakin enemmän.
Wenneri ja Toivo
Syksyn viimeisiä töitä pelloilla on perunannosto. Ala-Äijälän talossa pyydettiin tähän työhön taksvärkin tekijöitä, Marin vanhempien torppa oli talon mailla ja niinpä heille kuului monia
taksvärkkipäiviä vuodessa. Kun Mari meni mukaan krääkkimään tuli kahdessa päivässä jo kuusi työpäivää, joten se oli suuri apu vanhemmille. Marin äiti Lovisa oli oikeastaan äitipuoli, mutta Mari oli oppinut sanomaan häntä äidiksi. Oman äitinsä Marian hän menetti jo seitsenvuotiaana. Ville-isä kuoli sitten Marin ollessa palveluspaikassaan vähän yli kaksikymppisenä. Sen jälkeen Lovisa otti tämän Vihtorin. Mari kysyi kutsuisiko hän äidin miestä suku-vai etunimellä. Vihtorin mielestä etunimi olisi parempi.
Oli vuosi 1909. Toivossa oli, että torpan saisi pian lunastaa omaksi niin ei tarvitsisi tehdä näitä päivätöitä; omiakin töitä kun oli tarpeeksi.
Einar ei kauan viihtynyt perunapellolla ja pitkästyi perinpohjaisesti. Keksittiin, että hän voisi mennä joksikin aikaa kummiensa luo Padon Pihalaan. Siellähän oli niitä lapsia paljon. Arvo oli syntynyt samana vuonna kuin Einar. Sinne Einar sitten puolittain jäikin asumaan. Joka päivä oli leikkiseuraa ja pojilla oli oikein hauskaa. Kansakoulu oli viety Padolta naapurikylään Suontaustaan. Sinne oli pitkä matka. Einar ja Arvo eivät vielä olleet kansakouluikäisiä, vasta seuraavana vuonna. Onni kulki jo päivittäin koulussa. Arvo ja Einar saivat tyytyä kuusiviikkoiseen kiertokouluun, jota lukkari kävi pitämässä jossakin talossa. Ei keritty paljon oppia. Niinpä Saima-sisko, 18-vuotias, määrättiin opettamaan pojille puukstaaveja ja lukemisen alkeita. Vanhaemäntä Fredriikka taas opetti Svebiliuksen katekismusta, jonka osasi ulkoa.
Saimalla oli vaikeuksia poikien kanssa. Kun oppitunnin piti alkaa olivat pojat karkuteillä. He piileskelivät lukuisissa ulkorakennuksissa missä milloinkin ja Saima sai etsiä heitä epätoivoisesti. Ilkkuivat vielä hänelle. Jussi-isän piti puhutella poikia ankarasti ennen kuin kujeitten teko loppui. Piiskaakin piti näyttää nallikoille. Mari oli kuitenkin tyytyväinen siitä, että Einar sai siellä kasvatusta ja opetusta.
Tuli sitten talvi ja Mari oli edelleen vanhempien mökissä ahkerasti käsitöitä tehden. Eräänä päivänä Ala-Äijälän tytär toi sanan, että Pihalan vanhaemäntä pyysi Maria käymään luonaan. Telefoonilla oli soitettu. Fredriikka-mummi oli Marin luotettu ystävä ja niinpä hän lähtikin heti kelkkailemaan Padolle. Ja mitä se vanha rakas mummu kertoikaan! Hän kertoi, että eräässä Padon kylän talossa oli tapahtunut surullista. Nuori emäntä oli menehtynyt lapsivuoteeseen. Vauva oli vain kahden viikon ikäinen. Nuori isä oli kiertänyt taloissa kyselemässä josko joku tietäisi taitavan naisihmisen, joka voisi nyt tulla hänelle avuksi hoitamaan vauvaa ja taloutta. Molemmat mummut olivat jo olleet jonkin aikaa, mutta ja taloutta. Molemmat mummut olivat jo olleet jonkin aikaa, mutta eivät enää kauempaa kykenisi olemaan avuksi. Fredriikalle tuli
heti mieleen Mari, joka oli hänelle kuin oma tytär. Tässäkö se nyt oli, se nuori leskimies? ajatteli Mari, mutta ei sanonut mitään. Oliko tämä näin tarkoitettu? Mari uskoi vahvasti johdatukseen.
- Mimmone miäs se Wenneri o? Mari kysyi
- Sanota olevan kunnolline ja toimelias, kylän paras metsästäjä myäs, Fredriikka vastasi.
- On nuarempan käyny Amerikassaki ja säästäny raha toin piänen tila ostoho. Torpan poikki hän alkujas o. Kaks vuatt kerkes Wenner naimisiss oll. Oivoi!
Mari ja mummu lähtivät yhdessä Wenneriä tapaamaan. Kapea tie johti metsän reunalla kalliolla seisovaan taloon. Kylän keskustasta oli matkaa kilometrin verran. Mari piti mielessään, että hän haki palvelijan eikä emännän paikkaa. Osaisiko hän varmasti hoitaa sitä pienenpientä vauvaa? Pitää kysyä neuvoa pullomaidon valmistamisen suhteen vaikka kyläkätilö Walpurilta.
Wenneri oli tyytyväinen kun edes yksi naisihminen uskalsi ilmoittautua vaikeaan tehtävään.
Karjan hän lupasi hoitaa itse, paitsi lypsämistä, se oli naisten työtä. Mari lupasi tulla jo seuraavana päivänä, tietysti Einar mukanaan. Vauva oli viety jo heti kasteelle ja hänet oli ristitty Toivo Werneriksi. Mikä hyvä nimi tässä tilanteessa! Nuori äiti oli vastikään haudattu ja Mari ymmärsi, että Wennerillä oli nyt raskas suruaika. Hän oli hiljainen ja ajatuksissaan. Vilkkaan Einarin läsnäolo teki hänelle hyvää. Poika seurasi häntä niin talliin, navettaan kuin metsäänkin. Mielihyvin Wenner pani merkille, että Mari hoiti vauvaa kuin omaa lastaan. Jonkin ajan kuluttua he kaikki elivät sopuisasti yhdessä kuin oikea perhe. No, mikäpä siinä. Ei ikäero mitään merkinnyt. Molemmat tarvitsivat toisiaan. Kiintymys syntyi tästä elämän arjen tarpeesta. On niitä leskimiehiäkin, oli äitikin sanonut. Syksyn tullen Ida Maria Eklin ja Isak Werner Laaksonen vihittiin avioliittoon. Wenner otti myös Einarin omalle nimelleen. Mari oli saanut turvan elämäänsä. Wenner oli saanut uuden vaimon. Mari ei ollut vielä liian vanha synnyttämään. Niinpä perheeseen tuli vielä kolme poikaa; Viljam, Ilmari ja Martti. Yhteensä poikia oli sitten
viisi. Mari oli vihdoin saanut kodin ja perheen, josta hän aina oli haaveillut. Työtä riitti pientilalla, mutta siihen hän oli aina tottunut. Oli oma tupa ja oma lupa.
Muutama sana Marin myöhemmästä elämästä
Marin ja Wennerin yhteinen elämä kesti 40-vuotta. Mari kuoli tammikuussa 1951, Wenneri helmikuussa 1960.
Elettiin tavallista talonpoikaista elämää. Nuorimman lapsensa, Martin Mari synnytti 45-vuotiaana. Pojat kasvatettiin kurissa ja Herran nuhteessa. Työtä opetettiin tekemään. Ruuan lisää hankittiin metsästämällä ja kalastamalla. Pojat kävivät kansakoulunsa naapurikylässä ja rippikoulunsa Laitilan kirkonkylässä. Puolisot löytyivät omasta pitäjästä, paitsi Martin
puoliso Taivassalosta asti. Kaikki olivat hyviä miniöitä Marin mielestä. Einari oli poikamiehenä pidempään ja muutti sitten siirtolaiseksi Kanadaan v. 1929. Siellä hän löysi suomalaisen puolison. Muut pojat joutuivatkin sitten pitkälle sotareissulle, mutta saivat kaikki palata takaisin. Viljami ja Toivo ostivat itselleen maatilan, Ilmari meni kotivävyksi Untamalan Haverille. Martti jäi kotitilaa pitämään. Sodan aikana Einar lähetti amerikanpaketteja vanhemmilleen ja kaikkien veljiensä perheille. Ne olivat aina suuri ilon aihe.
Marille ja Wennerille tuli suuri liuta lapsenlapsia, 17 kaikkiaan. Ensimmäisenä syntyivät Toivon tyttäret Toini ja Raili. Mummulassa oli aina mieluista käydä. Siellä oli pikkuisen erilaista kuin kotona. Muistamme, että lampaat käyskentelivät kallioisella pihalla vapaana. Mummu tarvitsi monta lammasta saadakseen sukkalangat kuudelle miehelle. Mummu oli pieni, pyöreä ja hyväntuulinen vanhan ajan mummu.
Kun Martti perheineen alkoi isännöidä taloa, mummulle ja taatalle rakennettiin ihan pieni mökki samalle tontille metsän reunaan. Siellä he viettivät viimeiset elinvuotensa.
Tässä mummuni tarinassa on paljon kuviteltua, fiktiota, mutta tapahtumat nojaavat kuitenkin vahvasti faktaan.
Vappuna 2021
Oili Ilmarintytär Tukiainen os.Laaksonen
